Koskapa pääsin nettideittailun ihanaiseen maailmaan, päätin, että se on helppo, vaivaton ja edelleen kokeilemisen arvoinen tapa tutustua (vaikka edellinen tuttavuus oli mitä oli). Löysin ihanan, komean, korkeakoulutetun, fiksun ja sydämellisen oloisen miehen. Olin ällikällä löyty ja tainnutettu: että tällaisia vielä vapaalla jalalla. Kolmikymppinen, työssäkäyvä ja asuntokin on ku ikean kuvasto. Tämä mieshän kannattaa hyppysiinsä ottaa ja siellä pitää.

Tapailimme kaksi viikkoa, ihanata loma-aikaa molemmilla. Terassit, biitsit, suudelmia kesäsateessa, automatka lähimpään pikkukaupunkiin, ok-seksiä ja loputtomasti älykkäitä keskusteluja. Ja sitten koitti elokuu.

Ja alkoivat työt ja loppui loma. Palasivat kuvioihin miehen ex, ei sillä, että olisi miestä kiinnostanut tai exääkään. Tappelevat rahasta ja autoista ja kuka maksaa mitäkin. Mies masentuu, turhautuu, vittuuntuu. Ei suju työt, ei orastava suhde ja minä olen pettynyt, katkera ja vihainen. Mies käy läpi edelleen jo kuukausia sitten päättynyttä suhdetta. How fucking long can it take?! Tekisi mieli lähteä ja jättää koko tyyppi. Ja olen nyt joku hemmetin terapeutti. Terapioin ilman alan koulutusta miehen ja entisen suhdetta. Otan kantaa enkä ota siltikään. Mikään ei muutu, päiväkausia samaa paskaa ja kuuntelen ja ymmärrän. Kuinka paljon ymmärränkään enkä ymmärrä vähääkään, en edes halua ymmärtää En saa seksiä, en huomiota ja kuihdun kokoon. Olen täysin turta jo. Päätin, etten enää vastaa puhelimeen ja vastaan silti. Tunteja samaa taas. Iltaisin olen niin väsynyt pelkästä terapiaistunnosta, että avaan oluen ja itken. En jaksa olla surkea miehen puolesta, olen surkea ihan jo itsenikin puolesta. Onhan tämä säälittävää roikkua tällaisessa. Lähtisin ellei pelottais, että mies ampuu itsensä kun minäkin lähden. Exäkin lähti ja nyt minäkin. Vihaan machoja. Mutta ruikuttajat ne pahimpia on.