Koskapa pääsin nettideittailun ihanaiseen maailmaan, päätin, että se on helppo, vaivaton ja edelleen kokeilemisen arvoinen tapa tutustua (vaikka edellinen tuttavuus oli mitä oli). Löysin ihanan, komean, korkeakoulutetun, fiksun ja sydämellisen oloisen miehen. Olin ällikällä löyty ja tainnutettu: että tällaisia vielä vapaalla jalalla. Kolmikymppinen, työssäkäyvä ja asuntokin on ku ikean kuvasto. Tämä mieshän kannattaa hyppysiinsä ottaa ja siellä pitää.

Tapailimme kaksi viikkoa, ihanata loma-aikaa molemmilla. Terassit, biitsit, suudelmia kesäsateessa, automatka lähimpään pikkukaupunkiin, ok-seksiä ja loputtomasti älykkäitä keskusteluja. Ja sitten koitti elokuu.

Ja alkoivat työt ja loppui loma. Palasivat kuvioihin miehen ex, ei sillä, että olisi miestä kiinnostanut tai exääkään. Tappelevat rahasta ja autoista ja kuka maksaa mitäkin. Mies masentuu, turhautuu, vittuuntuu. Ei suju työt, ei orastava suhde ja minä olen pettynyt, katkera ja vihainen. Mies käy läpi edelleen jo kuukausia sitten päättynyttä suhdetta. How fucking long can it take?! Tekisi mieli lähteä ja jättää koko tyyppi. Ja olen nyt joku hemmetin terapeutti. Terapioin ilman alan koulutusta miehen ja entisen suhdetta. Otan kantaa enkä ota siltikään. Mikään ei muutu, päiväkausia samaa paskaa ja kuuntelen ja ymmärrän. Kuinka paljon ymmärränkään enkä ymmärrä vähääkään, en edes halua ymmärtää En saa seksiä, en huomiota ja kuihdun kokoon. Olen täysin turta jo. Päätin, etten enää vastaa puhelimeen ja vastaan silti. Tunteja samaa taas. Iltaisin olen niin väsynyt pelkästä terapiaistunnosta, että avaan oluen ja itken. En jaksa olla surkea miehen puolesta, olen surkea ihan jo itsenikin puolesta. Onhan tämä säälittävää roikkua tällaisessa. Lähtisin ellei pelottais, että mies ampuu itsensä kun minäkin lähden. Exäkin lähti ja nyt minäkin. Vihaan machoja. Mutta ruikuttajat ne pahimpia on.

Seuraava mies löytyi netistä. Joo-o, kuulkaas. Sorruin ja täräytin nettiin deitti-ilmoituksen. "Etsinnässä kunnollinen ja kiva mies!" ja löytyihän se sellainen, ellei useampikin. Yhden kanssa juutuin keskustelemaan pitemmäksi aikaa. Vaikutuksen teki lähinnä ääretön määrä vittumaisuutta (tiedän, idiootiltahan tämä kuulostaa). Vaikutti niin narsistiselta tyypiltä, että pakkohan siihen oli tutustua.

Ja tutustuin. Ruma ku mummokalsarit ja käytöstavoiltaan ku kaivossa kasvanu vaan niin ällöttävän itsevarma että jäi kuvioihin.

Ensin oli auvoista. Pitkiä iltapäiviä, ihania öitä, villiä seksiä, aamukahvia sängyssä, pikkupusuja, rakkaudentunnustuksia puolin ja toisin. Tätä hulluutta kesti 4 viikkoa kunnes tajusin, että tänä vajaan kuukauden aikana olimme eläneet 20 vuoden suhtee pikana. Kotileikki alkoi vituttaa, tarvitsin tilaa ja aikaa. Mitä enemmän pyristelin, sitä enemmän mies koetti vangita. Pois pääsin vasta kun sanoin todella pahasti. Ja mitä tekee mies? Kostaa oikein viimeisen päälle ikävästi. Koskapa tämä on julkinen blogi niin jätettäköön kertomatta pahimmat, mutta tiivistettynä iski oikein kunnolla vyön alle. Ja mitä tekee nainen, jota on loukattu? No kostaa takaisin tietysti.

Tästä tulikin sitten näihin päiviin asti jatkunut tekstiviesti-maili-puhelinterrorisointi puolin ja toisin. Olenpa ollut helvetin tyhmä nainen. Lohdullista tässä suossa on ollut ainoastaan, että tämä mies on ainakin kolme kertaa pahempi. Ja lisäksi ihan helvetin tyhmä. Ilkeily on turhauttavaa jos vastapuoli ei osaa tappelusääntöjä. Tulee vähän sellainen olo ku pelais shakkia 3-vuotiaan kanssa. Voittaa tai häviää niin aina tulee vähän säälivä olo.

Koska olen nyt aivan vauhdissa tässä päiväkirjamaisessa blogissani niin siirrytään seuraavaan mieheen, joka ilmestyi kuvioihin maaliskuun alussa. Tämä mies on vanha ystäväni. Toiselle paikkakunnalle muuttanut jo. Itkuni ja murheeni, pettymykseni ja ilonaiheeni kuunnellut ja ymmärtänyt. Tämä mies on ollut _ystävä_!!

Hah hah! Platoniset suhteen in my ass! Maaliskuussa vietimme saunaillan yhdessä. Saunoimme erikseen, muka siveliäisyyttämme ja nussimme illan kuin aropuput. Tai en mä tiedä. Tällä miehellä on ollut tasan yksi (joskin pitempiaikainen) naissuhde, joten arot aika kaikana. Taas kerran kännistä, joskin -hänen puoleltaan- rakkaudentunnusteista seksiä. Kylläpä olen ihana, kaunis, rakastettava, loistava sängyssä ja jipjei. Kerrohan jotain uutta *haukotus*. Huomauttaisin, että nyt on menossa elokuu ja yhä edelleen saan tältä mieheltä viikoittain viéstejä, että joko ottaisin hänet, ihan vaikka vaan panokaveriksi jos en muuksi, sekin riittäisi. Vaikka kortsun kanssa jos pakko ois.

Olen muutamaa viikkoa vajaa 27-vuotias. Elän elämäni omituisinta vuotta. Elämääni astuu toinen toistaan ihmeellisimpiä miehiä ja olen seksinkyllästämä. Eipä sillä, onneksi niitä on kykeneviäkin miehiä eikä tällaisia umpiluusereita. Valitettavaa on, että kyrpäänsä oikein käyttävät ovat yläpäästänsä usein viallisia ja toisinpäin. löydäppä tässä maailmassa sitten kiva mies, jolla toimii sekä ylä- että alapää. Hankalaa sellainen.

Noniin...

tämä kaikki on siis tuleva olemaan tarina siitä, kuinka tänä vuonna kaikki on miesrintamalla mennyt täysin munilleen (tavallaan kirjaimellisestikin, jopa onnistuneesti. Muna on hyvästä jos sitä osaa oikein käyttää). Koska menossa on jo elokuu ja on aloitettava alusta niin olen blogini aloituksen kanssa pahasti myöhässä, vaan en välitä. Tämä on sen verran utopista paskaa (ja silti täysin totta kaikki!!), että aloittakaamme siis alusta ja tehkäämme se tänään. Alkuhan siis on tammikuu.

Tammikuussa 2008, minä, 26-vuotias, ihan oikeastikin kaunis neito ja (näin on väitetty) pirun hyvä sängyssä ja vaginaorgasmiin kykenevä tapasin ystävän kautta miehen. Hallelujaa, 2 vuoden sinkkuus takana. Tai niin luulin. Suhteemme alkoi kännisellä tapaamisella paikallisessa kuppilassa. Kutsukaamme tätä miestä vaikkapa Jukaksi. Jukka oli minua pari vuotta nuorempi, ei mikään järjettömän komea ilmestys, mutta mukavannäköinen, sillä tavoin kuin maalta kaupunkiin ja taas takaisin muuttaneet ovat. Sillä tavoin aito ja helvetin hukassa, että tulee äidillinen olo. Tekee mieli sulkea pikkuinen pojanraasu kainaloon ja silittää uneen. Jukka tarjosi oluen (siideriä nyt juovat jotkut sellaiset maisterinketalemuijat, jotka tykkäävät sokerihumalasta ja muusta lällystä. Maisteri-ihminen olen minäkin vaan lasiin ei syljetä ja olut on aina olut!). Koetin sitten herrasnaisen tavoin tarjota seuraavan vaan umpiherrasmies-Jukka tarjosi illan ja tuloksena oli sitten jokseenkin känninen tuore pariskunta, joka hoippui puoli viiden kieppeillä Huoneistokeskuksen edessä ja mietti asuakko yhdessä landella ja keitetäänkö aamuisin yhdessä Kulta Katriinat. Päädyimme aamuyöllä kämpilleni. Sain huonoa ja kännistä seksiä. Tiedättehän, sellaista, jonka aikana tekee mieli voihkia ihan vaan jotta päällä makaava vätys saisi jo, jottei sitä enempää tarvitsisi jatkaa ja pääsisi vihdoin nukahtamaan humalaiseen uneen. Seksin jälkeen menin vessaan ja oksensin, teki pahaa. Huono seksi, helvetillinen humala, Kulta Katriina-haaveet (mitä helvettiä mä silloin mietin, en olen ollenkaan Kulta Katriina- tyyppiä?!) ja morkkis.

Olin siinä vaiheessa talvea kai niin onneton, että landella viikkonsa luuhaava Jukka sai jäädä paskasta seksistä ja idioottijutuista huolimatta. Tapailimme viikonloppuisin. Minä voihkin ja vedin kännejä turruttaakseni oksetushalun tai antaakseni sille selityksen, milloin mitenkin. Jukka oli idiootti, kertoi huonoja juttuja, puhui autostaan ja auton moottorista tuntikausia ja tein vittuillessani manikyyriä hänen läsnäollessaan, vaikken mikään kanamainen bimbo olekaan. Tätä älyttömyyttä jatkui muutama viikko, kunnes paloi pinna. Ihan keskellä yhtä talviaurinkoista, maaliskuista keskiviikkopäivää soitin Jukalle töihin, ilmoitin, etten jaksa enää kertaakaan lutkuttaa hänen puolivelttoa kyrpäänsä, kuunnella huohotusta sängyssä, näytellä kiinnostusta moottorintilavuutta kohtaan tai oksentaa pelkästä helpotuksesta. Että heippa Jukka, älä palaa. Jäin kaipaamaan sinussa ainoastaan tapaasi saapua luokseni olutkorin kanssa. Tuo toki edelleen täysi kori ovelleni, mutta mene itse sitten. Älä näyttäydy. Heippa!